MÄLLIKKÄINEN PUSKAPISSA

Kävin Etelä-Pohjanmaalla. Tarkemmin murhamies Matti Haapojan mailla Ylistarossa. Vierailin jopa sisällä aitassa, jossa Haapoja on piileskellyt virkavallalta. Aitan seinällä roikkui kuva Matista. Komia mies. Murhamies. Mies, jonka luut haudattiin pieteetillä sankarihautausmaalle 1995, vuonna jona Suomi liittyi Euroopan Unioniin, vuonna jona Suomi ensimmäistä kertaa voitti jääkiekon (kansallispelimme [sic!], sori Tahko Pihkala) maailmanmestaruuden. Torilla tavattiin.

Matti Haapojan luut sen sijaan saattoi tavata Rikosmuseossa kymmeniä ja kymmeniä vuosia. Ecce Homo: Habitus Criminalicus!

Kerrotaan, että kievarin hevoosen kyydillä lähti kerran mies toiseen kievariin. Nainen konia ohjastaessa tokaisi kyydittävälleen: ”Hyvä, että olette mies, kun se Haapojakin on vapaana.” Vaitelias mies maksoi perille päästyään saamastaan kyydistä naiselle yhden hopialantin ja totesi: ”Mä oon Haapoja.”

Toki minulla oli muutakin tekemistä Ylistarossa kuin vain tutustua Matti Haapojaan. Tutkin Mällikkäkän kylän historiaa ja nykypäivää kahden kollegani sekä kokemusasiantuntijan kanssa. Aluksi kävelimme kaksi tuntia kolmisin kylänraittia, poiketen välillä Pampunmäelle. Luet oikein. Ylistaron Ladva-Kaukolassa, nykyisessä Mällikkälässä, on oikea mäki. Todellinen harvinaisuus. Mäkeä, jolla on sijainnut (mahdollisesti) suojeluskuntalaisten 1932 polttama työväentalo ”Tukkila”, asuttaa nykyisin varakasta porukkaa. Alueella oli jopa leikkipuisto. 1950-luvulla Pampunmäellä sijaitsi tamperelaistuneen poliisin, Oivan, ansiosta oikea ampumarata. Objekteina toimivat lapsityövoima-avusteisesti naruvetoiset ”liikkuvat hirvet”.

Leikkipuistoa lukuun ottamatta palvelut puuttuivat nykymaisemasta tyystin. Edes henkilöjunat eivät enää pysähdy läheisellä asemalla, koska ”vaasalaiset haluavat Helsinkiin kuusi minuuttia nopeammin”. Edellisen totesi Ylistaron aseman seudun kokemusasiantuntija meille. Onkin sanomatta selvää, ettei kylällä, eikä lähelläkään sitä, sijainnut nakkikioskia tai kahvilaa.
Eikä toilettia. Siis soi myös Ylistaron asemanseudulla Blues.

Koska maisema on peltoisen laveaa tasamaata siellä missä ei ole asutusta ja vihaisia vahtikoiria pihalla, housuun laskemisen sijaan päädyin kylänraittia mukailevan uoman (paikallisesti luoman) rannan pöheikköiseen risukkoon puskapissalle. Meille miehille se on varsin helppoa. Veikkaan kyllä, että nuoremmat naiskolleganikin olisivat sinne taipuneet todellisen hädän koittaessa. Itse voin nyt toki vedota jo keski-ikäisyyteeni ja diabetekseen, mahdolliseen eturauhasen suurentumiseen ja siihen typeryyteen, että kulautin kolme kuppia kahvia ennen kylään tutustumista.

Iltapäivä kokemusasiantuntijan autokyydillä sujuikin paljon sujuvammin. Ei, hänellä ei ollut autossaan vessaa, vaan ennakoin tulevan tilanteen Tapaninlinnassa, paikallisen nuorisoseuran talossa ja käytin sen sisäsiistiä vesiklosettia (jonka lavuaarin kraanasta ei vettä tullut) ennen kiertoajelua ja kertomusta alueesta. Asiantuntijan uimataidoton mumma oli hevoosineen pudonnut luomaan sillan niskan pettäessä alta. Sekä mumma että hevoonen selvisivät hengissä, koska tuolloin oli tulva-aika eivätkä luoman pohjan kivet katkoneet luita tai sahanneet pehmytkudosta.
Notta!