SAAVUN KEVÄISEEN NEW YORKIIN VUONNA 1998

Kone kiertää lähes tunnin ennen laskeutumistaan umpipilvessä. Kun se pudottaa korkeutta ja lähestyy Newarkin lentoaseman kiitorataa, ensimmäinen ja ainoa ikkunasta näkyvä värikäs logo kuuluu ruotsalaiselle huonekalufirmalle.

Matkatavarahihnalta nostan väärän laukun ja heilautan sillä amerikkalaista miestä jalkoväliin. Mies kiristelee hampaitaan. Pyydän anteeksi ja väistyn takavasemmalle. Mielessäni jo ajattelen yhdysvaltalaista lakitupaa. Korvausvaatimuksia plastiikkakirurgisista korjausleikkauksista ja henkisestä tuskasta.

Otan taksin kahden espoolaiskaverin kanssa. Manhattanille saavuttuamme pysähdymme ensin heidän hotellillaan. Matka jatkuu kaverusten poistuttua. Oma majapaikkani on vain kävelymatkan päässä, mutta Manhattanin yksisuuntaiset väylät tekevät taksimatkasta pidemmän.

Perille saavuttuamme kuski vaatii tippiä. Onnekseni minulla on viiden dollarin seteli sopivasti käsillä. Pyydän laukkuani takakontista. Kuski avaa luukun ja esittelee minulle auton vararengasta. Laukkuni on kuulemma edellisessä hotellissa.
Kieltäydyn muutenkin kalliin kyydin jälkeen kuljettajan vilpittömästä ehdotuksesta, että hän tekisi palveluksen ja kävisi hakemassa laukun minulle. Sanon hoitavani asian omalla tavallani.

Majapaikassani YMCA Vanderbiltissa ei ole reception auki. Aukeaa muutaman tunnin päästä, toteaa iso musta nainen. Istun kuluttamassa aikaani kahvilassa.
Kun vihdoin saan huoneen, on se kuin hurrikaanin jäljiltä. Menen ilmoittamaan asiasta ja huone luvataan siivota. Helpompaa olisi ollut antaa minulle toinen huone. Ainakin omasta mielestäni.

Olen kuullut varoituksia, ettei New Yorkissa saa avata hotellihuoneen ovea kun siihen koputetaan, ennen kuin soittaa ja varmistaa tulijan olevan hotellin henkilökuntaa. Oveeni koputetaan. Olen lukinnut oven kolmella erilaisella lukolla, jotka siinä kiinni ovat, vaikka oven saisi potkaisemalla kappaleiksi. Mietin uskallanko avata. Respaan en voi soittaa, koska huoneessani ei ole puhelinta.
Tv on - ja 36 erilaista kanavaa.
Avaan oven siten, että varmuusketju on kuitenkin päällä. Tulija on respasta. Minua kuulemma kysytään alhaalla. Lähden selvittämään asiaa.

Hotelliin on tullut puhelu. Se koskee laukkuani, joka on espoolaisten hotellissa. Lupaan puhelimessa Gina-nimiselle naiselle noutaa laukun seuraavana päivänä. Pitkän matkan uuvuttamana en jaksa lähteä edes helppoa ruutukaavaa taivaltamaan.

Nukahdan ja herään aamuviideltä paikallista aikaa. Käyn kylmässä käytäväsuihkussa. Kaikkialla on hiljaista ja autiota. Katson aamu-uutisia. Tv-tuottajan kadonnut koira on löytynyt Hudson-joen alittavasta tunnelista. Kerrotaan tulipalosta Queensissa. Näytetään mitä siltaa ei kannata aamuruuhkassa käyttää.

Pukeudun ja lähden aulaan. Ostan Regular Coffeen maidolla “to go” ja lähden kävelemään. Etsin ensi töikseni reitin espoolaisten hotellille. Löydän sen helposti.

Kahdet ennakkoluuloiset mieskasvot, joista toiset kuuluvat hotellin bellmasterille, pälyilevät minua tiskin takaa. Selitän, että taksikuski jätti laukkuni vahingossa tänne eilen. Puhun suomalaisista nuorukaisista. Päänpyöritystä. Antavat käyntikortin. Kieltävät minua tulemasta uudelleen. Täytyisi käyttää puhelinta ja soittaa iltapäivällä kolmen jälkeen, kun Gina on tullut töihin.

Käyn MoMA:ssa. Siellä on Alvar Aalto -näyttely, pääministeri Paavo Lipposen itsensä avaama. Lisäksi museo on täynnä kuuluisien taiteilijoiden maalauksia ja kaiken kruunaa idyllinen sisäpiha. Kahvilassa myydään olutta. Kylmässä pullossa ja suoraan Hollannista. Etiketissä varoitetaan raskaana olevia naisia juomasta pullon sisältöä. Hyvä huomio.

Kiellosta huolimatta palaan espoolaisten hotellille vähän yli kolme iltapäivällä. Tiskin takana on nainen, jolta tivaan, onko tämä Gina. Hänen nimensä on Gina. Mutta miksi haluan sen tietää, että hänen nimensä on Gina eikä esimerkiksi Dana tai Mona. Nainen on selvästi arka ja varautunut. Yritän selittää olevani se mies, joka laukkunsa hukkasi. Ginan muisti palaa pätkittäin ja hän pyytää minua istumaan aulan sohvalle, jolla istuu jo yksi henkilö, joka ilmiselvästi harjoittaa maailman vanhinta ammattia.

Joku hotellin mies pyytää minua kuvailemaan laukkuni ulkonäköä. Menee tovi. Menee toinenkin. Yllättäen aamulla tapaamani bellmaster tulee iloisesti harppoen ja roikottaa laukkuani kädessään. Hän ottaa itselleen kunnian matkatavarani löytämisestä. Annan viisi taalaa ja mies toivottelee hymyssä suin minulle mukavaa lomaa New Yorkissa.

Raahaan laukkuani kohti nuorten miesten kristillistä yhdistystä iltapäiväruuhkassa Manhattanin Midtownissa ja mietin miten loput seitsemän vuorokautta kuluisi. Nyt on kulunut vasta yksi.