Potilaana Málagassa

Kaverini Mikis soittaa ambulanssin minulle kotiinsa Torremolinoksessa. Paikalle tulee poliisipartio. Kysyvät vointiani. Totean sen olevan huono. Sitten ambulanssi saapuu. Kaksi ensihoitajaa ja lääkäri, joka puhuu espanjan, englannin ja suomen sekamelskaa. Sokerit erittäin korkeat. Eivät anna insuliinia. Lääkäri haukkuu minua hulluksi, koska lääkkeeni ovat jääneet Fuengirolaan. Hän määrää ensihoitajan antamaan B-vitamiinia injektiona ja kielen alle kaksi diatsepaamitablettia. Aamulla heti kello kahdeksan on mentävä terveysasemalle.

Närästää, oksentelen. Nukun vain lyhyitä pätkiä yöllä. Aamupäivällä huomattavasti kahdeksan jälkeen oloni heikkenee rajusti. Viimeinen muistikuva on siitä, kun makaan eteisessä.

Seuraava havainto on happiviiksistä ja tajuan olevani sairaalassa. Hoitaja, joka puhuu englantia selittää, että olin koomassa. Lääkäri ei puhu kuin espanjaa. Minut on katetroitu, infuusiopusseista tippuu suoneen nesteitä, ravintoa, insuliinia (?) ja antibioottia (?)

En saa vettä koska olen sairas. "You can't drink water because You are sick now" toteaa tyly hoitaja. Nuoret naishoitajat pesevät minut. Toteavat katetrin olevan paikallaan ja nauravat pienelle penikselleni. Osasto on Intensive Care enkä saa liikkua, enkä koskea johtoihin, etteivät laitteet sekoa. Hoitajat huutavat heti vihaisina jos liikahdan.

Yöllä saan Listerinellä kostutetun vanupuikon imeskeltäväkseni. Se helpottaa suun kuivuutta. Seuraavana aamuna parrakas, näyttelijä José Luis Gilin näköinen lääkäri istuu sänkyni viereen ja sanoo, että Suomessa kuka tahansa lääkäri aloittaisi insuliinihoidon minulle. Nyt käytän tabletteja. Hän nauraa, kun kuulee että asun Los Bolichesissa, joka on suomalaisten (ja brittien) kansoittamaa aluetta. Myöhemmin tulee hänen nuorempi kollegansa joka kysyy mitä teen Etelä-Espanjassa. Sanon, että alkoholi on täällä edullisempaa kuin Suomessa. Hän räjähtää nauruun ja kertoo vastaukseni heti hoitajille jotka nauravat myös. Yksi hoitajista tuo minulle infusión de manzanillaa, yrttiteetä juotavaksi. Se on jumalaista, kun saa nestettä myös per os eikä vain intra venosum. Myöhemmin tästä yrttiteestä tulee pääasiallinen "ravintoni". Voi sanoa, että olen neljä viikkoa yrttiteedieetillä ja laihdun yli 20 kiloa.

Nimittäin neljä viikkoa kokonaisuudessaan vietän Málagan yliopistosairaalassa. Ilmeisesti puhjennut "kävelevä" keuhkokuume pidentää hoitoaikaa. Tiedon siitä missä makaan saan noin viikon kuluttua serkultani Harrilta, joka viimein löytää minut eri sairaaloita kierrettyään. Suurena apuna löytämisessäni ovat Thomas ja Anki, suomalaiset ravintoloitsijat Torremolinoksessa.

Huonetoverini on Antonio, reilu viisikymppinen espanjalainen, jolla on bulgarialainen vaimo. Antonion koko suku viihtyy sairaalassa useita tunteja päivässä, hänen äitinsä jopa yöpyy siellä ja käyttää vessaa (ovessa lukee, että vierailijoiden tulee mennä aulan toilettiin), syö ruoat, juo kahvit. Käy välillä ostamassa herkkuja. Minä en saa kuin englanninkielistä lukemista ja pahaa ruokaa, joka jää syömättä. Joudun paskantamaan lapioon silloin harvoin kun hätä on ja soittaa timbre-kutsunapilla hoitajan ja sanoa tälle "caca".

Kolmeen viikkoon en saa nousta sängystä. Jalkojen leposäryt, jotka kroonistuvat, alkavat. Siihen tarjotaan gramma parasetamolia, mikä ei tietenkään hermokipuun auta. Saatanan amatöörit!
Minua viedään usein röntgeniiin, perinteiseen sekä kerroskuvaukseen ja ultraäänitutkimukseen. Tutkivat muka vatsan aluetta. Suomi maksaa.
Lopulta joudun gastroskopiaan.

Antonio osoittautuu varsinaiseksi kyrväksi koko äijä. Silloin kun äiti ei ole paikalla, minä saan häntä palvella, koska viimeisellä viikolla ei ole enää tippapulloa eikä kateteria ja pääsen itsenäisesti vessaan vaikka jalat ovat vetelät. Pyydän jopa siirtoa toiseen huoneeseen, koska Antonio väittää minun varastaneen hänen luottokorttinsa ja muita kortteja myös. Antonio vetää röökiä sisällä ja poltettuaan tuulettaa 25-asteista huonetta deodorantilla. Yritän karata yöaikaan pyörätuolilla. Tajuan, että sairaala on lukittu myös sisältä käsin. Kun palaan huoneeseeni, suuttuu mieshoitaja minulle ja uhkaa poliisilla. Osa hoitajista on mukavia. Sitten on heitä, jotka eivät suostu pakkomakuutuksen aikana tuomaan edes vettä "koska on yö".

Lopulta tulee Paul Teutul Seniorin näköinen lääkäri ja pyytää minua kävelemään vessaan ja takaisin. Hän hymyilee ja kysyy "Do You want to go home?" Kysyn "When?" Hän vastaa "Now!"
Riemastun.

Saan "vapautuspaperin" eli epikriisin, mihin on listattu varmaan kymmenen eri diagnoosia, yksi niistä on polyneuropatia, jota on siis hoidettu parasetamolilla. Uskomatonta kyllä, Málagan konsulaatti on saanut sellaisen tiedon sairaalasta, ettei Reko syö lääkkeitä. He levittävät tätä harhaa myös serkulleni, jolle sairaalan henkilökunta toteaa, ettei Reko ole yhteistyökykyinen. Ensinnäkin olen ottanut lääkkeet mutta en kovin usein ole purskutellut suutani jollakin liuoksella, joka yhden hoitajan mukaan pitää sylkeä pois (minne?) ja toisen hoitajan mukaan sen voi myös niellä. B-vitamiinitabletin olen yrittänyt ottaa, mutta se on iso ja helvetin pahanmakuinen. Muut lääkkeet olen ottanut mukisematta, olen valvonut unilääkityksen puuttuessa yöt ja torkahdellut päivällä rauhoittavan lääkityksen (kloratsepaatti) myötävaikutuksella. Insuliinit on pistetty vaikkei ruoka ole maistunutkaan.

Olen sairaalajakson jälkeen pitkään heikossa kunnossa. Myöhemmin joudun myös Marbellan sairaalaan, mutta se on jo oman kolumninsa aihe. Muistona käsivarressa on viisi pientä pyöreää suoniyhteyden jättämää arpea, yölliset jalkakivut, joihin nyt on parempi lääkitys kuin sairaalassa sekä hoikempi vartalo, mikä onkin vain hyvä asia.