MÄLLIKKÄINEN PUSKAPISSA
Kävin Etelä-Pohjanmaalla. Tarkemmin murhamies Matti Haapojan mailla Ylistarossa. Vierailin jopa sisällä aitassa, jossa Haapoja on piileskellyt virkavallalta. Aitan seinällä roikkui kuva Matista. Komia mies. Murhamies. Mies, jonka luut haudattiin pieteetillä sankarihautausmaalle 1995, vuonna jona Suomi liittyi Euroopan Unioniin, vuonna jona Suomi ensimmäistä kertaa voitti jääkiekon (kansallispelimme [sic!], sori Tahko Pihkala) maailmanmestaruuden. Torilla tavattiin.
Matti Haapojan luut sen sijaan saattoi tavata Rikosmuseossa kymmeniä ja kymmeniä vuosia. Ecce Homo: Habitus Criminalicus!
Kerrotaan, että kievarin hevoosen kyydillä lähti kerran mies toiseen kievariin. Nainen konia ohjastaessa tokaisi kyydittävälleen: ”Hyvä, että olette mies, kun se Haapojakin on vapaana.” Vaitelias mies maksoi perille päästyään saamastaan kyydistä naiselle yhden hopialantin ja totesi: ”Mä oon Haapoja.”
Toki minulla oli muutakin tekemistä Ylistarossa kuin vain tutustua Matti Haapojaan. Tutkin Mällikkäkän kylän historiaa ja nykypäivää kahden kollegani sekä kokemusasiantuntijan kanssa. Aluksi kävelimme kaksi tuntia kolmisin kylänraittia, poiketen välillä Pampunmäelle. Luet oikein. Ylistaron Ladva-Kaukolassa, nykyisessä Mällikkälässä, on oikea mäki. Todellinen harvinaisuus. Mäkeä, jolla on sijainnut (mahdollisesti) suojeluskuntalaisten 1932 polttama työväentalo ”Tukkila”, asuttaa nykyisin varakasta porukkaa. Alueella oli jopa leikkipuisto. 1950-luvulla Pampunmäellä sijaitsi tamperelaistuneen poliisin, Oivan, ansiosta oikea ampumarata. Objekteina toimivat lapsityövoima-avusteisesti naruvetoiset ”liikkuvat hirvet”.
Leikkipuistoa lukuun ottamatta palvelut puuttuivat nykymaisemasta tyystin. Edes henkilöjunat eivät enää pysähdy läheisellä asemalla, koska ”vaasalaiset haluavat Helsinkiin kuusi minuuttia nopeammin”. Edellisen totesi Ylistaron aseman seudun kokemusasiantuntija meille. Onkin sanomatta selvää, ettei kylällä, eikä lähelläkään sitä, sijainnut nakkikioskia tai kahvilaa.
Eikä toilettia. Siis soi myös Ylistaron asemanseudulla Blues.
Koska maisema on peltoisen laveaa tasamaata siellä missä ei ole asutusta ja vihaisia vahtikoiria pihalla, housuun laskemisen sijaan päädyin kylänraittia mukailevan uoman (paikallisesti luoman) rannan pöheikköiseen risukkoon puskapissalle. Meille miehille se on varsin helppoa. Veikkaan kyllä, että nuoremmat naiskolleganikin olisivat sinne taipuneet todellisen hädän koittaessa. Itse voin nyt toki vedota jo keski-ikäisyyteeni ja diabetekseen, mahdolliseen eturauhasen suurentumiseen ja siihen typeryyteen, että kulautin kolme kuppia kahvia ennen kylään tutustumista.
Iltapäivä kokemusasiantuntijan autokyydillä sujuikin paljon sujuvammin. Ei, hänellä ei ollut autossaan vessaa, vaan ennakoin tulevan tilanteen Tapaninlinnassa, paikallisen nuorisoseuran talossa ja käytin sen sisäsiistiä vesiklosettia (jonka lavuaarin kraanasta ei vettä tullut) ennen kiertoajelua ja kertomusta alueesta. Asiantuntijan uimataidoton mumma oli hevoosineen pudonnut luomaan sillan niskan pettäessä alta. Sekä mumma että hevoonen selvisivät hengissä, koska tuolloin oli tulva-aika eivätkä luoman pohjan kivet katkoneet luita tai sahanneet pehmytkudosta.
Notta!
keskiviikko 15. toukokuuta 2019
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
PORIN PÄIHDEHUOLLOSTA
Sain aiheellisen lähetteen katkolle. Halusin itseni hautajaiskuntoon, en itseäni siihen kuntoon, että hautaan ihan vielä. Katkaisuhoidon puolivälissä asiaan puuttui kasvoton mies nimeltä Jasu, joka ei ymmärrä katkaisuhoidosta tuon taivaallista. En edes tavannut äijää (poikaa). Hän ilmeisesti on ostopalveluyrittäjä (?) psykiatri Antti Mikkosen leivissä. Tri Jasu lopetti katkolääkitykseni kesken katkon. Loppuajan sain toki kotilääkitykseni sekä pedin ja ruoan - sairaalahintaan. Päästyäni katkolta johtavan sairaanhoitajan julkisen nöyryytyksen jälkeen jatkoin juomista. Virkeämpänä toki.
Tri Mikkonen taas kohteli minua kuin koiraa, joten eläinlääketieteellinen olisi ollut eettisempi valinta hänelle. Olin hänen vastaanotollaan juuri, kun työskentelin kirjastossa tarkkuutta vaativassa työssä. Neurologi Ari Ylikoski oli 1999 määrännyt minulle oireenmukaisen klonatsepaamilääkityksen. Mikkonen ilmeisesti luuli, että tulen pummaamaan nappeja. Hän päätyi määräämään oksatsepaamia alenevin annoksin. Spede! Jo neurologian oppikirjan lukeminen olisi voinut lääkäriä auttaa. Ehkä Mikkonen lintsasi neurologian oppitunneilta?
Lukijat, jotka luulette, että klonatsepaami aiheuttaa kivoja viboja, voin kertoa, ettei se sitä tee. Minulle siitä tulee normaali olotila. Sen sijaan vallankäyttö, oli sukunimi Mikkonen tai vaikka Sipilä, mitä ilmeisimmin aiheuttaa sellaista euforiaa, mikä voittaa kaiken.
Sain aiheellisen lähetteen katkolle. Halusin itseni hautajaiskuntoon, en itseäni siihen kuntoon, että hautaan ihan vielä. Katkaisuhoidon puolivälissä asiaan puuttui kasvoton mies nimeltä Jasu, joka ei ymmärrä katkaisuhoidosta tuon taivaallista. En edes tavannut äijää (poikaa). Hän ilmeisesti on ostopalveluyrittäjä (?) psykiatri Antti Mikkosen leivissä. Tri Jasu lopetti katkolääkitykseni kesken katkon. Loppuajan sain toki kotilääkitykseni sekä pedin ja ruoan - sairaalahintaan. Päästyäni katkolta johtavan sairaanhoitajan julkisen nöyryytyksen jälkeen jatkoin juomista. Virkeämpänä toki.
Tri Mikkonen taas kohteli minua kuin koiraa, joten eläinlääketieteellinen olisi ollut eettisempi valinta hänelle. Olin hänen vastaanotollaan juuri, kun työskentelin kirjastossa tarkkuutta vaativassa työssä. Neurologi Ari Ylikoski oli 1999 määrännyt minulle oireenmukaisen klonatsepaamilääkityksen. Mikkonen ilmeisesti luuli, että tulen pummaamaan nappeja. Hän päätyi määräämään oksatsepaamia alenevin annoksin. Spede! Jo neurologian oppikirjan lukeminen olisi voinut lääkäriä auttaa. Ehkä Mikkonen lintsasi neurologian oppitunneilta?
Lukijat, jotka luulette, että klonatsepaami aiheuttaa kivoja viboja, voin kertoa, ettei se sitä tee. Minulle siitä tulee normaali olotila. Sen sijaan vallankäyttö, oli sukunimi Mikkonen tai vaikka Sipilä, mitä ilmeisimmin aiheuttaa sellaista euforiaa, mikä voittaa kaiken.
perjantai 21. heinäkuuta 2017
IKUINEN OPISKELIJA?
Pääsin opiskelemaan Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen maisteriohjelmaan, joka fyysiseti järjestetään Porin yliopistokeskuksessa.
Viimeksi opiskelin työttömyystuella kirjastovirkailijan ammattitutkinnon (2014-2016). Siitä seurasi yhdeksän euron "karjatyötä" kymmenisen kuukautta. Kirjasto automatisoituu vauhdilla ja eläköityvien tilalle otetaan nihkeästi porukkaa.
Halusin muutosta elämääni parin vuoden ajaksi ja päätin jättää "tempputyöllistämiset" ja vaikka minussta työtön maisteri tulisikin, pääsen ainakin uuteen sosiaaliseen ryhmään.
Olen luultavasti opiskellut enemmän kuin tehnyt työtä. Työ on sijoittunut kirjastoihin, toimistoon js hoitolaitoksiin. Ne ovat olleet pätkätöitä kaikki. Samoin pätkätyönä voidaan pitää esikoisromaanini kirjoittamista.
Opintoni: lukion jälkeen yleissivivtävä yhteiskunnallinen linja Työväen Akatemiassa (1989-1990), kulttuurisihteerikoulutus Suomen Nuoriso-opistossa (1993-1996), sairaalaosastosihteerikurssi 1 (1997), sairaalaosastosihteerikurssi 2 (1998), kulttuurituottaja amk Humakissa (2000-2003), pienyrittäjäkurssi Mikkelissä (200?), kulttuuripolitiikan maisteriohjelma Jyväskylän yliopistossa (2007-2011 jäi kesken), työvoimapoliittinen "palikkakurssi" (2011 jäi kesken), kirjastovirkailijan at (2014-2016) ja nyt tämä tänä syksynä alkava koulutus.
Jokaisessa koulutuksessa ja kurssissa on ollut puolensa ja melkein kaikista on jäänyt tuttuja, kavereita ja ystäviä sekä tovereita (Työväen Akatemia).
Ajattelen, että sijoitan elämääni. Sisältöä, joka ei aina avaudu sohvalla, baarissa, kirjaston asiakkaana tai leipäjonossa. Saati palkattomassa pakkotyössä. Katsotaan antaako elämä nyt vähän enemmän huippukohtia.
Hra 47
Viimeksi opiskelin työttömyystuella kirjastovirkailijan ammattitutkinnon (2014-2016). Siitä seurasi yhdeksän euron "karjatyötä" kymmenisen kuukautta. Kirjasto automatisoituu vauhdilla ja eläköityvien tilalle otetaan nihkeästi porukkaa.
Halusin muutosta elämääni parin vuoden ajaksi ja päätin jättää "tempputyöllistämiset" ja vaikka minussta työtön maisteri tulisikin, pääsen ainakin uuteen sosiaaliseen ryhmään.
Olen luultavasti opiskellut enemmän kuin tehnyt työtä. Työ on sijoittunut kirjastoihin, toimistoon js hoitolaitoksiin. Ne ovat olleet pätkätöitä kaikki. Samoin pätkätyönä voidaan pitää esikoisromaanini kirjoittamista.
Opintoni: lukion jälkeen yleissivivtävä yhteiskunnallinen linja Työväen Akatemiassa (1989-1990), kulttuurisihteerikoulutus Suomen Nuoriso-opistossa (1993-1996), sairaalaosastosihteerikurssi 1 (1997), sairaalaosastosihteerikurssi 2 (1998), kulttuurituottaja amk Humakissa (2000-2003), pienyrittäjäkurssi Mikkelissä (200?), kulttuuripolitiikan maisteriohjelma Jyväskylän yliopistossa (2007-2011 jäi kesken), työvoimapoliittinen "palikkakurssi" (2011 jäi kesken), kirjastovirkailijan at (2014-2016) ja nyt tämä tänä syksynä alkava koulutus.
Jokaisessa koulutuksessa ja kurssissa on ollut puolensa ja melkein kaikista on jäänyt tuttuja, kavereita ja ystäviä sekä tovereita (Työväen Akatemia).
Ajattelen, että sijoitan elämääni. Sisältöä, joka ei aina avaudu sohvalla, baarissa, kirjaston asiakkaana tai leipäjonossa. Saati palkattomassa pakkotyössä. Katsotaan antaako elämä nyt vähän enemmän huippukohtia.
Hra 47
perjantai 23. elokuuta 2013
Potilaana Málagassa
Kaverini Mikis soittaa ambulanssin minulle kotiinsa Torremolinoksessa. Paikalle tulee poliisipartio. Kysyvät vointiani. Totean sen olevan huono. Sitten ambulanssi saapuu. Kaksi ensihoitajaa ja lääkäri, joka puhuu espanjan, englannin ja suomen sekamelskaa. Sokerit erittäin korkeat. Eivät anna insuliinia. Lääkäri haukkuu minua hulluksi, koska lääkkeeni ovat jääneet Fuengirolaan. Hän määrää ensihoitajan antamaan B-vitamiinia injektiona ja kielen alle kaksi diatsepaamitablettia. Aamulla heti kello kahdeksan on mentävä terveysasemalle.
Närästää, oksentelen. Nukun vain lyhyitä pätkiä yöllä. Aamupäivällä huomattavasti kahdeksan jälkeen oloni heikkenee rajusti. Viimeinen muistikuva on siitä, kun makaan eteisessä.
Seuraava havainto on happiviiksistä ja tajuan olevani sairaalassa. Hoitaja, joka puhuu englantia selittää, että olin koomassa. Lääkäri ei puhu kuin espanjaa. Minut on katetroitu, infuusiopusseista tippuu suoneen nesteitä, ravintoa, insuliinia (?) ja antibioottia (?)
En saa vettä koska olen sairas. "You can't drink water because You are sick now" toteaa tyly hoitaja. Nuoret naishoitajat pesevät minut. Toteavat katetrin olevan paikallaan ja nauravat pienelle penikselleni. Osasto on Intensive Care enkä saa liikkua, enkä koskea johtoihin, etteivät laitteet sekoa. Hoitajat huutavat heti vihaisina jos liikahdan.
Yöllä saan Listerinellä kostutetun vanupuikon imeskeltäväkseni. Se helpottaa suun kuivuutta. Seuraavana aamuna parrakas, näyttelijä José Luis Gilin näköinen lääkäri istuu sänkyni viereen ja sanoo, että Suomessa kuka tahansa lääkäri aloittaisi insuliinihoidon minulle. Nyt käytän tabletteja. Hän nauraa, kun kuulee että asun Los Bolichesissa, joka on suomalaisten (ja brittien) kansoittamaa aluetta. Myöhemmin tulee hänen nuorempi kollegansa joka kysyy mitä teen Etelä-Espanjassa. Sanon, että alkoholi on täällä edullisempaa kuin Suomessa. Hän räjähtää nauruun ja kertoo vastaukseni heti hoitajille jotka nauravat myös. Yksi hoitajista tuo minulle infusión de manzanillaa, yrttiteetä juotavaksi. Se on jumalaista, kun saa nestettä myös per os eikä vain intra venosum. Myöhemmin tästä yrttiteestä tulee pääasiallinen "ravintoni". Voi sanoa, että olen neljä viikkoa yrttiteedieetillä ja laihdun yli 20 kiloa.
Nimittäin neljä viikkoa kokonaisuudessaan vietän Málagan yliopistosairaalassa. Ilmeisesti puhjennut "kävelevä" keuhkokuume pidentää hoitoaikaa. Tiedon siitä missä makaan saan noin viikon kuluttua serkultani Harrilta, joka viimein löytää minut eri sairaaloita kierrettyään. Suurena apuna löytämisessäni ovat Thomas ja Anki, suomalaiset ravintoloitsijat Torremolinoksessa.
Huonetoverini on Antonio, reilu viisikymppinen espanjalainen, jolla on bulgarialainen vaimo. Antonion koko suku viihtyy sairaalassa useita tunteja päivässä, hänen äitinsä jopa yöpyy siellä ja käyttää vessaa (ovessa lukee, että vierailijoiden tulee mennä aulan toilettiin), syö ruoat, juo kahvit. Käy välillä ostamassa herkkuja. Minä en saa kuin englanninkielistä lukemista ja pahaa ruokaa, joka jää syömättä. Joudun paskantamaan lapioon silloin harvoin kun hätä on ja soittaa timbre-kutsunapilla hoitajan ja sanoa tälle "caca".
Kolmeen viikkoon en saa nousta sängystä. Jalkojen leposäryt, jotka kroonistuvat, alkavat. Siihen tarjotaan gramma parasetamolia, mikä ei tietenkään hermokipuun auta. Saatanan amatöörit!
Minua viedään usein röntgeniiin, perinteiseen sekä kerroskuvaukseen ja ultraäänitutkimukseen. Tutkivat muka vatsan aluetta. Suomi maksaa.
Lopulta joudun gastroskopiaan.
Antonio osoittautuu varsinaiseksi kyrväksi koko äijä. Silloin kun äiti ei ole paikalla, minä saan häntä palvella, koska viimeisellä viikolla ei ole enää tippapulloa eikä kateteria ja pääsen itsenäisesti vessaan vaikka jalat ovat vetelät. Pyydän jopa siirtoa toiseen huoneeseen, koska Antonio väittää minun varastaneen hänen luottokorttinsa ja muita kortteja myös. Antonio vetää röökiä sisällä ja poltettuaan tuulettaa 25-asteista huonetta deodorantilla. Yritän karata yöaikaan pyörätuolilla. Tajuan, että sairaala on lukittu myös sisältä käsin. Kun palaan huoneeseeni, suuttuu mieshoitaja minulle ja uhkaa poliisilla. Osa hoitajista on mukavia. Sitten on heitä, jotka eivät suostu pakkomakuutuksen aikana tuomaan edes vettä "koska on yö".
Lopulta tulee Paul Teutul Seniorin näköinen lääkäri ja pyytää minua kävelemään vessaan ja takaisin. Hän hymyilee ja kysyy "Do You want to go home?" Kysyn "When?" Hän vastaa "Now!"
Riemastun.
Saan "vapautuspaperin" eli epikriisin, mihin on listattu varmaan kymmenen eri diagnoosia, yksi niistä on polyneuropatia, jota on siis hoidettu parasetamolilla. Uskomatonta kyllä, Málagan konsulaatti on saanut sellaisen tiedon sairaalasta, ettei Reko syö lääkkeitä. He levittävät tätä harhaa myös serkulleni, jolle sairaalan henkilökunta toteaa, ettei Reko ole yhteistyökykyinen. Ensinnäkin olen ottanut lääkkeet mutta en kovin usein ole purskutellut suutani jollakin liuoksella, joka yhden hoitajan mukaan pitää sylkeä pois (minne?) ja toisen hoitajan mukaan sen voi myös niellä. B-vitamiinitabletin olen yrittänyt ottaa, mutta se on iso ja helvetin pahanmakuinen. Muut lääkkeet olen ottanut mukisematta, olen valvonut unilääkityksen puuttuessa yöt ja torkahdellut päivällä rauhoittavan lääkityksen (kloratsepaatti) myötävaikutuksella. Insuliinit on pistetty vaikkei ruoka ole maistunutkaan.
Olen sairaalajakson jälkeen pitkään heikossa kunnossa. Myöhemmin joudun myös Marbellan sairaalaan, mutta se on jo oman kolumninsa aihe. Muistona käsivarressa on viisi pientä pyöreää suoniyhteyden jättämää arpea, yölliset jalkakivut, joihin nyt on parempi lääkitys kuin sairaalassa sekä hoikempi vartalo, mikä onkin vain hyvä asia.
perjantai 6. elokuuta 2010
POTILAS 99 2010-447312
20.5.2010
Yritän oksentaa. Mitään ei tule. Olo on kuin kellonsoittajalla, joka hakkaa tapulissa roikkuvaa messinkistä kirkonkelloa paljaalla päällään. Vesipullo ei pysy kädessä. Lentoemäntä kaataa vettä suuhuni. Saan happea. Pyydän ambulanssia vastaan kentälle. Näin ei pitänyt käydä. Näin ei ole koskaan ennen käynyt.
Arlandassa on vastassa medical assistance, joka koostuu sairaanhoitajasta, kahdesta sairaankuljettajasta ja vartijasta. Onneksi tosi-tv ei ole paikalla.
Minut talutetaan pyörätuoliin, joka työnnetään hissiin. Hissi vie yläkerrokseen. Siellä on hoitohuone. Verenpaine on erittäin korkea. Verensokeri 18 mmol/l.
Sairaanhoitaja avaa suoniyhteyden ja saan keittosuolaliuostipan. Sairaanhoitaja on tummatukkainen kaunis nainen, joka on syönyt valkosipulia. Hän hymyilee ja juttelee minulle leppoisasti. Hänen syntymäpäivänsä on 12.5., minun synttäriäni päivää aiemmin. Ikäänsä hän ei kerro. Vähintään 30, ehkä 35, mahdollisesti jopa 40 vuotta. Kauniin nuorekkaan ihmisen ikä on vaikea määritellä.
Ambulanssin tuloon kuluu hetki. Se tarkoittaa noin kolmea varttia. Mutta kun se saapuu, myös kommunikaatio helpottuu. Mukana on vaalea, nätti ja nuori Nina, suomalainen ensihoitajaharjoittelija. Juttelen hänen kanssaan. Hän tulkkaa puheeni ensihoitajalle.
Ambulanssi on Volvo, Ruotsissa kun ollaan. Matalampi kuin suomalaiset pakettimalliset sairasautot. Minut viedään Karolinska Universitetssjukhusetin päivystykseen. Ensihoitajaa hymyilyttää se, että asun ”rallikaupungissa”. Nina uskoo, etten varmaan joudu kauan olemaan sairaalassa.
Päivystykseen mennään hämärän kellarin kautta. Vastassa on suomenkielinen miessairaanhoitaja. Osoitetiedot tarkistetaan, passia katsotaan, lääkityksiä kysytään. Sitten otetaan sydänfilmi. Useampaan kertaan. Sokereita mittaillaan. Lääkkeet ovat repussani. Ei niistä välitetä. Pohditaan vain, että arvot ovat korkeat. Ja korkeisiin arvoihin olisi siis lääkitys repussani. Perkele, kuvia Ruotsista.
Minut siirretään tarkkailuun. En kykenisi edes kävelemään, olo on niin heikko. Tunteja saan odottaa pedillä. Sitten tulee hoitaja, joka antaa puoli tusinaa valkoista tablettia sekä tiamiini-injektion. Hän vakuuttelee minulle, että oloni paranee puolen tunnin sisällä. Paranemisesta ei voi puhua. Olo kenties loivenee hieman, mutta käteni rummuttaa itsekseen edelleen vasenta kylkeä vasten. Tippaletku vatkaa mukana.
Saan kuulla olevani väärässä sairaalassa. En finne igen.
Pyhän Yrjön sairaala on kuulemma minulle parempi paikka. Siirtokuljetus ja saapuminen paikkaan, joka muistuttaa enemmän juoppoputkaa kuin sairaalaa. Psykiatrisia potilaita, suoraa huutoa, vartijoiden näköisiä hoitajia, ovettomat vessat, vaeltelevia ihmisiä, poliisit, verenpaineen mittausta tunnista toiseen, kymmeniä hoitajia, apulaisia, siivoojia, jotka kaikki käyvät esittäytymässä ja minun tulee selittää aina koko tarinani kehnolla englannillani ihmisille, joiden englanti on jopa kehnompi kuin omani. Riikinruotsia en hallitse, suomenruotsinikin on huonoa. Valvon yön. Huoneeseen tulee tyttö joka kerää pölyä lattialta ja syö sitä… Sen verran olen pystyssä, että haen ovettomasta vessasta vettä ja kusellakin käyn. Käyn myös kerran vastaavan hoitajan huoneessa pyynnöstä. Oletan saavani lääkettä. En saa. Olen saapunut helvettiin.
Aamulla tulee lääkäri, nuori hymyilevä nainen, joka vakuuttaa, ettei minun tarvitse olla kuin pari päivää. Kauhistun. Joudunko olemaan kaksi päivää tässä läävässä? Lääkäri määrää minulle kolme valkoista tablettia ja sanoo, että minut siirretään.
Tabletit helpottavat oloani. Siirtoa varten annetaan viltti päälle, koska ”siellä alhaalla on kylmä”. Aasialaistaustainen mies lähtee yksin viemään minua pedilläni. Menemme jonkinlaiseen väestönsuojakäytäväverkostoon. Alamäessä vauhti kiihtyy. Kaveri on varmaan itsekin sängyn kyydissä. Muutaman minuutin jälkeen tulemme hissin luo. Hissi nousee taivaaseen. Niin luulen siinä vaiheessa.
Tavallinen sairaalaosasto. Helpotus. Sairaalareleet päälle. Lääkettä. Aah. B-vitamiinia. Ruokaa ja unta.
Kun herään, alan tutkia paikkoja. Mukanani minulla on onneksi kirja, Scorsese on Scorsese. Nimittäin kun löydän kirjastokaapin, on siellä vain yksi suomenkielinen teos: Anonyymit alkoholistit. Viimein tajuan olevani ruotsalaisella katkolla!
Käytävällä vaeltelee kokonainen tonttulaakso. Harmaapartaisia tutisevia miehiä, muutama nainen, nuoria jengiläisen näköisiä tyyppejä.
En saa käyttää puhelintani. Potilaspuhelin on, mutta se on paikallispuheluita varten. Pelkään, että minut ilmoitetaan (taas) kadonneeksi Suomessa. Olen ollut 40-vuotismatkallani Kölnissä kolme ylimääräistä päivää myöhästyttyäni lennolta. Kun viimein pääsin lähtemään, sain elämäni pahimman kohtauksen lennolla Düsseldorf-Tukholma.
Verenpainetta mitataan parin tunnin välein. Sokereitakin seurataan useaan otteeseen päivässä. Hölmöä. Minulla on edelleen lääkkeet näihin vaivoihin repussani, mutta kukaan ei ota kuuleviin korviinsa. Suomenruotsalaiselle, nyttemmin ruotsinsuomalaiselle sairaanhoitaja Janalle kerroin kyllä osastolle saapumisen yhteydessä lääkitykset ja vaivat. Hän kertoi ne eteenpäin. Mutta: täällä porukka vaihtuu kuin yleisessä saunassa. Tieto ei kulje. Saan vain yhtä rauhoittavaa lääkettä, Apodormia (nitratsepaami) ja B-vitamiini-injektiot. Apodorm poistaa ahdistuneisuutta mutta tekee olon myös hieman välinpitämättömäksi.
Ukot katsovat ruotsalaista Uutisvuotoa, ohjelmaa nimeltä Parlamentet ja nauravat. Olen ulkona hommasta. Mukana ohjelmassa on André Wickström. En silti ymmärrä hevon helvettiä ohjelman vitseistä. Olen myös sikäli kujalla etten tajua, että Suomi pelaa lätkää. Luulen, että äijät katsovat Ruotsin matsia. Huuto on melkoista. TV suljetaan vasta klo 01. Sen saa avata taas seitsemältä aamulla. Osaston ovet ovat lukossa. Scorsese-kirja on tullut luettua sanasta sanaan. Olen vanki.
Pahinta on tekemisen puutteen lisäksi se, etten voi tietää ollaanko minusta Suomessa huolissaan. Toinen yhtä paha asia on se, etten saa keneltäkään minkäänlaista tietoa siitä, milloin pääsen osastolta pois! Pääsenkö ollenkaan? Ruottalaista vittuilua!
Päivittäin minulta kysytään joko englanniksi tai riikinruotsiksi ”Tiedätkö missä olet? Onko särkyä? Kuuletko ääniä? Ahdistaako?” Vain ruotsia taitava mieshoitaja kysyy minulta ”Var är du? Är du i hotel?” Vastaan hänelle vittuuntuneena ”Nej. Jag är i fängelse.”
Kun olen lukemassa ainoaa suomenkielistä kirjaani toistamiseen alan tuntea hiekanjyviä silmissäni. Katson vessassa peiliin: silmäni punoittavat rankasti. Epäilen konjuktiviittiä. Saan kuin saankin viereisen sängyn ”Atarax-potilasta” katsomassa olleen lääkärin vilkaisemaan silmiini. Hän on kanssani samaa mieltä, mutta ei usko osastolta löytyvän antibioottitippoja. Olen musertunut. En pysty lukemaan ja ärsytys silmissä on jopa pahempi, kun ne sulkee.
Tippoja kuitenkin jostain löytyy. Järki sanoo, että ne tulisi käyttää kuurina. Saan kuitenkin vain kerta-annoksen eikä kukaan tunnu ymmärtävän tilannetta. Mainitsen asiasta suomenkieliselle hoitajalle Mirvalle. Hän toteaa, että minun tulisi saada niitä kolmesti päivässä. Olen samaa mieltä. Mirva lupaa hoitaa asian. En tiedä, miten helvetillistä olemiseni osastolla olisi ollut ilman näitä kahta naista, Janaa ja Mirvaa.
Tutustun myös Yrjöön, suomalaissyntyiseen potilaaseen, joka on siis ”omassa sairaalassaan”, Pyhän Yrjön sairaalassa. Hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Keskustelen Yrjön kanssa vielä pari kertaa ja hän kertoo, että hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Lisäksi hän muistaa mainita, että hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Tulen päätelmään, ettei Ykästä taida olla minulle juttuseuraksi. Sen verran tautologisia hänen juttunsa ovat.
Harmaapartainen mies puhuu – sen verran ymmärrän – juoneensa viisi pulloa kirkasta, jonka jälkeen hänen sokerinsa ovat vaarallisesti laskeneet. Yrjö luulee että viisi pulloa olutta ja hämmästyy, kun tajuaa, että kaveri onkin juonut ihan viinaa! Yksi ukko tulee ihmettelemään iltaseitsemältä, miksi pöydässä on vain teetä eikä aamukahvia ollenkaan.
Minua alkaa närästää kovasti juuri ennen iltapalaa. Menen ”akvaarion” luo. Sisällä istuu neljä akkaa, kaikki tietokoneittensa (lue: Facebookin, Twitterin, chatin) ääressä. Koputan. Kaikki tuijottavat minua. Kestää parikymmentä sekuntia ja yksi, ilmeisesti osastonsihteeri, nousee ja avaa oven. ”Minulle voit puhua myös suomea.” Kerron tilanteen. Kuulemma vain oma sairaanhoitajani Ingrid voi auttaa minua ja minun tulee mainita närästyksestä hänelle. Yritän selittää etten voi syödä iltapalaa närästyksen vuoksi. Se ei kuulu heille.
Sanon Mirvalle, että alkaa olla koti-ikävä ja aion lähteä jos vain minut päästetään. Hän ymmärtää minua hyvin. Kirjoitan seuraavana aamuna lääkärille englanninkielisen kirjeen, jossa kerron tilanteeni: en saa minulle jatkuvaksi määrättyjä lääkityksiäni, en saa soittaa Suomeen, minulla ei ole lukemista, en ymmärrä toisten puhetta, kärsin edelleen silmätulehduksesta, minulla on koti-ikävä, akuutti kriisi on ohi, tunnen olevani vankina täällä!
Lääkäri ottaa minut vastaan viimeisenä potilaanaan neljäntenä hoitopäivänäni, ehkä juuri siksi etten lähtisi pois. En ehtisi laivaan tai vaivautuisi järjestämään lentoa itselleni. Lääkäri merkitsee (vasta tässä vaiheessa!) lääkitykseni ylös ja saan illalla ”omia” lääkkeitäni. Lääkärin mukaan on hyvä, että nukun yhden yön. Varmistan, että hän tarkoittaa juuri seuraavaa yötä. Olen helpottunut: huomenna pääsen ulos täältä!
Ei sitä niin vain lähdetä. Seuraavana päivänä on eri lääkäri töissä ja hän haluaa tavata minut. Yhtäkkiä lääkärit ovatkin kiinnostuneita minusta! Nuori mies, joka muistuttaa hieman Housessa tohtori Chasea näyttelevää Jesse Spenceriä pyytää minut huoneeseensa. Mukana on kaksi kandia. Joudun vastailemaan taas kysymyksiin: ”Mikä vuosi on? Mikä kuukausi? Minkä ikäinen olet? Montako henkilöä on huoneessa? Montako miestä? Montako naista?” Alan olla kypsä, mutta säilytän malttini, koska se on valttini porttien aukeamiseen. Lääkärinä hän ei voi suositella hoitoni lopettamista (siis kauanko siellä olisi pitänyt lojua?). Joudun kuittaamaan paperin, jossa lupaan ottaa vastuun itsestäni.
24.5.2010
Sairaanhoitaja Mirva saattaa minut ison kadun risteykseen ja näyttää missä on bankomat ja tunnelbana. Ruotsin kruunujahan minulla ei ole, koska tulin suoraan euromaasta ambulanssiin. Kiitän Mirvaa kädestä pitäen, koska suomenkieliset hoitajat olivat suurena apunani. Oikeastaan olisin halunnut halata häntä, mutta se ei liene olisi ollut korrektia.
Nostan kruunuja ja ostan metrolipun. Matkustan Värtaniin, ostan laivalipun Turkuun ja tunnen olevani vapaa!
Yritän oksentaa. Mitään ei tule. Olo on kuin kellonsoittajalla, joka hakkaa tapulissa roikkuvaa messinkistä kirkonkelloa paljaalla päällään. Vesipullo ei pysy kädessä. Lentoemäntä kaataa vettä suuhuni. Saan happea. Pyydän ambulanssia vastaan kentälle. Näin ei pitänyt käydä. Näin ei ole koskaan ennen käynyt.
Arlandassa on vastassa medical assistance, joka koostuu sairaanhoitajasta, kahdesta sairaankuljettajasta ja vartijasta. Onneksi tosi-tv ei ole paikalla.
Minut talutetaan pyörätuoliin, joka työnnetään hissiin. Hissi vie yläkerrokseen. Siellä on hoitohuone. Verenpaine on erittäin korkea. Verensokeri 18 mmol/l.
Sairaanhoitaja avaa suoniyhteyden ja saan keittosuolaliuostipan. Sairaanhoitaja on tummatukkainen kaunis nainen, joka on syönyt valkosipulia. Hän hymyilee ja juttelee minulle leppoisasti. Hänen syntymäpäivänsä on 12.5., minun synttäriäni päivää aiemmin. Ikäänsä hän ei kerro. Vähintään 30, ehkä 35, mahdollisesti jopa 40 vuotta. Kauniin nuorekkaan ihmisen ikä on vaikea määritellä.
Ambulanssin tuloon kuluu hetki. Se tarkoittaa noin kolmea varttia. Mutta kun se saapuu, myös kommunikaatio helpottuu. Mukana on vaalea, nätti ja nuori Nina, suomalainen ensihoitajaharjoittelija. Juttelen hänen kanssaan. Hän tulkkaa puheeni ensihoitajalle.
Ambulanssi on Volvo, Ruotsissa kun ollaan. Matalampi kuin suomalaiset pakettimalliset sairasautot. Minut viedään Karolinska Universitetssjukhusetin päivystykseen. Ensihoitajaa hymyilyttää se, että asun ”rallikaupungissa”. Nina uskoo, etten varmaan joudu kauan olemaan sairaalassa.
Päivystykseen mennään hämärän kellarin kautta. Vastassa on suomenkielinen miessairaanhoitaja. Osoitetiedot tarkistetaan, passia katsotaan, lääkityksiä kysytään. Sitten otetaan sydänfilmi. Useampaan kertaan. Sokereita mittaillaan. Lääkkeet ovat repussani. Ei niistä välitetä. Pohditaan vain, että arvot ovat korkeat. Ja korkeisiin arvoihin olisi siis lääkitys repussani. Perkele, kuvia Ruotsista.
Minut siirretään tarkkailuun. En kykenisi edes kävelemään, olo on niin heikko. Tunteja saan odottaa pedillä. Sitten tulee hoitaja, joka antaa puoli tusinaa valkoista tablettia sekä tiamiini-injektion. Hän vakuuttelee minulle, että oloni paranee puolen tunnin sisällä. Paranemisesta ei voi puhua. Olo kenties loivenee hieman, mutta käteni rummuttaa itsekseen edelleen vasenta kylkeä vasten. Tippaletku vatkaa mukana.
Saan kuulla olevani väärässä sairaalassa. En finne igen.
Pyhän Yrjön sairaala on kuulemma minulle parempi paikka. Siirtokuljetus ja saapuminen paikkaan, joka muistuttaa enemmän juoppoputkaa kuin sairaalaa. Psykiatrisia potilaita, suoraa huutoa, vartijoiden näköisiä hoitajia, ovettomat vessat, vaeltelevia ihmisiä, poliisit, verenpaineen mittausta tunnista toiseen, kymmeniä hoitajia, apulaisia, siivoojia, jotka kaikki käyvät esittäytymässä ja minun tulee selittää aina koko tarinani kehnolla englannillani ihmisille, joiden englanti on jopa kehnompi kuin omani. Riikinruotsia en hallitse, suomenruotsinikin on huonoa. Valvon yön. Huoneeseen tulee tyttö joka kerää pölyä lattialta ja syö sitä… Sen verran olen pystyssä, että haen ovettomasta vessasta vettä ja kusellakin käyn. Käyn myös kerran vastaavan hoitajan huoneessa pyynnöstä. Oletan saavani lääkettä. En saa. Olen saapunut helvettiin.
Aamulla tulee lääkäri, nuori hymyilevä nainen, joka vakuuttaa, ettei minun tarvitse olla kuin pari päivää. Kauhistun. Joudunko olemaan kaksi päivää tässä läävässä? Lääkäri määrää minulle kolme valkoista tablettia ja sanoo, että minut siirretään.
Tabletit helpottavat oloani. Siirtoa varten annetaan viltti päälle, koska ”siellä alhaalla on kylmä”. Aasialaistaustainen mies lähtee yksin viemään minua pedilläni. Menemme jonkinlaiseen väestönsuojakäytäväverkostoon. Alamäessä vauhti kiihtyy. Kaveri on varmaan itsekin sängyn kyydissä. Muutaman minuutin jälkeen tulemme hissin luo. Hissi nousee taivaaseen. Niin luulen siinä vaiheessa.
Tavallinen sairaalaosasto. Helpotus. Sairaalareleet päälle. Lääkettä. Aah. B-vitamiinia. Ruokaa ja unta.
Kun herään, alan tutkia paikkoja. Mukanani minulla on onneksi kirja, Scorsese on Scorsese. Nimittäin kun löydän kirjastokaapin, on siellä vain yksi suomenkielinen teos: Anonyymit alkoholistit. Viimein tajuan olevani ruotsalaisella katkolla!
Käytävällä vaeltelee kokonainen tonttulaakso. Harmaapartaisia tutisevia miehiä, muutama nainen, nuoria jengiläisen näköisiä tyyppejä.
En saa käyttää puhelintani. Potilaspuhelin on, mutta se on paikallispuheluita varten. Pelkään, että minut ilmoitetaan (taas) kadonneeksi Suomessa. Olen ollut 40-vuotismatkallani Kölnissä kolme ylimääräistä päivää myöhästyttyäni lennolta. Kun viimein pääsin lähtemään, sain elämäni pahimman kohtauksen lennolla Düsseldorf-Tukholma.
Verenpainetta mitataan parin tunnin välein. Sokereitakin seurataan useaan otteeseen päivässä. Hölmöä. Minulla on edelleen lääkkeet näihin vaivoihin repussani, mutta kukaan ei ota kuuleviin korviinsa. Suomenruotsalaiselle, nyttemmin ruotsinsuomalaiselle sairaanhoitaja Janalle kerroin kyllä osastolle saapumisen yhteydessä lääkitykset ja vaivat. Hän kertoi ne eteenpäin. Mutta: täällä porukka vaihtuu kuin yleisessä saunassa. Tieto ei kulje. Saan vain yhtä rauhoittavaa lääkettä, Apodormia (nitratsepaami) ja B-vitamiini-injektiot. Apodorm poistaa ahdistuneisuutta mutta tekee olon myös hieman välinpitämättömäksi.
Ukot katsovat ruotsalaista Uutisvuotoa, ohjelmaa nimeltä Parlamentet ja nauravat. Olen ulkona hommasta. Mukana ohjelmassa on André Wickström. En silti ymmärrä hevon helvettiä ohjelman vitseistä. Olen myös sikäli kujalla etten tajua, että Suomi pelaa lätkää. Luulen, että äijät katsovat Ruotsin matsia. Huuto on melkoista. TV suljetaan vasta klo 01. Sen saa avata taas seitsemältä aamulla. Osaston ovet ovat lukossa. Scorsese-kirja on tullut luettua sanasta sanaan. Olen vanki.
Pahinta on tekemisen puutteen lisäksi se, etten voi tietää ollaanko minusta Suomessa huolissaan. Toinen yhtä paha asia on se, etten saa keneltäkään minkäänlaista tietoa siitä, milloin pääsen osastolta pois! Pääsenkö ollenkaan? Ruottalaista vittuilua!
Päivittäin minulta kysytään joko englanniksi tai riikinruotsiksi ”Tiedätkö missä olet? Onko särkyä? Kuuletko ääniä? Ahdistaako?” Vain ruotsia taitava mieshoitaja kysyy minulta ”Var är du? Är du i hotel?” Vastaan hänelle vittuuntuneena ”Nej. Jag är i fängelse.”
Kun olen lukemassa ainoaa suomenkielistä kirjaani toistamiseen alan tuntea hiekanjyviä silmissäni. Katson vessassa peiliin: silmäni punoittavat rankasti. Epäilen konjuktiviittiä. Saan kuin saankin viereisen sängyn ”Atarax-potilasta” katsomassa olleen lääkärin vilkaisemaan silmiini. Hän on kanssani samaa mieltä, mutta ei usko osastolta löytyvän antibioottitippoja. Olen musertunut. En pysty lukemaan ja ärsytys silmissä on jopa pahempi, kun ne sulkee.
Tippoja kuitenkin jostain löytyy. Järki sanoo, että ne tulisi käyttää kuurina. Saan kuitenkin vain kerta-annoksen eikä kukaan tunnu ymmärtävän tilannetta. Mainitsen asiasta suomenkieliselle hoitajalle Mirvalle. Hän toteaa, että minun tulisi saada niitä kolmesti päivässä. Olen samaa mieltä. Mirva lupaa hoitaa asian. En tiedä, miten helvetillistä olemiseni osastolla olisi ollut ilman näitä kahta naista, Janaa ja Mirvaa.
Tutustun myös Yrjöön, suomalaissyntyiseen potilaaseen, joka on siis ”omassa sairaalassaan”, Pyhän Yrjön sairaalassa. Hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Keskustelen Yrjön kanssa vielä pari kertaa ja hän kertoo, että hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Lisäksi hän muistaa mainita, että hänen velipoikansa asuu Jyväskylässä. Tulen päätelmään, ettei Ykästä taida olla minulle juttuseuraksi. Sen verran tautologisia hänen juttunsa ovat.
Harmaapartainen mies puhuu – sen verran ymmärrän – juoneensa viisi pulloa kirkasta, jonka jälkeen hänen sokerinsa ovat vaarallisesti laskeneet. Yrjö luulee että viisi pulloa olutta ja hämmästyy, kun tajuaa, että kaveri onkin juonut ihan viinaa! Yksi ukko tulee ihmettelemään iltaseitsemältä, miksi pöydässä on vain teetä eikä aamukahvia ollenkaan.
Minua alkaa närästää kovasti juuri ennen iltapalaa. Menen ”akvaarion” luo. Sisällä istuu neljä akkaa, kaikki tietokoneittensa (lue: Facebookin, Twitterin, chatin) ääressä. Koputan. Kaikki tuijottavat minua. Kestää parikymmentä sekuntia ja yksi, ilmeisesti osastonsihteeri, nousee ja avaa oven. ”Minulle voit puhua myös suomea.” Kerron tilanteen. Kuulemma vain oma sairaanhoitajani Ingrid voi auttaa minua ja minun tulee mainita närästyksestä hänelle. Yritän selittää etten voi syödä iltapalaa närästyksen vuoksi. Se ei kuulu heille.
Sanon Mirvalle, että alkaa olla koti-ikävä ja aion lähteä jos vain minut päästetään. Hän ymmärtää minua hyvin. Kirjoitan seuraavana aamuna lääkärille englanninkielisen kirjeen, jossa kerron tilanteeni: en saa minulle jatkuvaksi määrättyjä lääkityksiäni, en saa soittaa Suomeen, minulla ei ole lukemista, en ymmärrä toisten puhetta, kärsin edelleen silmätulehduksesta, minulla on koti-ikävä, akuutti kriisi on ohi, tunnen olevani vankina täällä!
Lääkäri ottaa minut vastaan viimeisenä potilaanaan neljäntenä hoitopäivänäni, ehkä juuri siksi etten lähtisi pois. En ehtisi laivaan tai vaivautuisi järjestämään lentoa itselleni. Lääkäri merkitsee (vasta tässä vaiheessa!) lääkitykseni ylös ja saan illalla ”omia” lääkkeitäni. Lääkärin mukaan on hyvä, että nukun yhden yön. Varmistan, että hän tarkoittaa juuri seuraavaa yötä. Olen helpottunut: huomenna pääsen ulos täältä!
Ei sitä niin vain lähdetä. Seuraavana päivänä on eri lääkäri töissä ja hän haluaa tavata minut. Yhtäkkiä lääkärit ovatkin kiinnostuneita minusta! Nuori mies, joka muistuttaa hieman Housessa tohtori Chasea näyttelevää Jesse Spenceriä pyytää minut huoneeseensa. Mukana on kaksi kandia. Joudun vastailemaan taas kysymyksiin: ”Mikä vuosi on? Mikä kuukausi? Minkä ikäinen olet? Montako henkilöä on huoneessa? Montako miestä? Montako naista?” Alan olla kypsä, mutta säilytän malttini, koska se on valttini porttien aukeamiseen. Lääkärinä hän ei voi suositella hoitoni lopettamista (siis kauanko siellä olisi pitänyt lojua?). Joudun kuittaamaan paperin, jossa lupaan ottaa vastuun itsestäni.
24.5.2010
Sairaanhoitaja Mirva saattaa minut ison kadun risteykseen ja näyttää missä on bankomat ja tunnelbana. Ruotsin kruunujahan minulla ei ole, koska tulin suoraan euromaasta ambulanssiin. Kiitän Mirvaa kädestä pitäen, koska suomenkieliset hoitajat olivat suurena apunani. Oikeastaan olisin halunnut halata häntä, mutta se ei liene olisi ollut korrektia.
Nostan kruunuja ja ostan metrolipun. Matkustan Värtaniin, ostan laivalipun Turkuun ja tunnen olevani vapaa!
perjantai 9. huhtikuuta 2010
SAAVUN KEVÄISEEN NEW YORKIIN VUONNA 1998
Kone kiertää lähes tunnin ennen laskeutumistaan umpipilvessä. Kun se pudottaa korkeutta ja lähestyy Newarkin lentoaseman kiitorataa, ensimmäinen ja ainoa ikkunasta näkyvä värikäs logo kuuluu ruotsalaiselle huonekalufirmalle.
Matkatavarahihnalta nostan väärän laukun ja heilautan sillä amerikkalaista miestä jalkoväliin. Mies kiristelee hampaitaan. Pyydän anteeksi ja väistyn takavasemmalle. Mielessäni jo ajattelen yhdysvaltalaista lakitupaa. Korvausvaatimuksia plastiikkakirurgisista korjausleikkauksista ja henkisestä tuskasta.
Otan taksin kahden espoolaiskaverin kanssa. Manhattanille saavuttuamme pysähdymme ensin heidän hotellillaan. Matka jatkuu kaverusten poistuttua. Oma majapaikkani on vain kävelymatkan päässä, mutta Manhattanin yksisuuntaiset väylät tekevät taksimatkasta pidemmän.
Perille saavuttuamme kuski vaatii tippiä. Onnekseni minulla on viiden dollarin seteli sopivasti käsillä. Pyydän laukkuani takakontista. Kuski avaa luukun ja esittelee minulle auton vararengasta. Laukkuni on kuulemma edellisessä hotellissa.
Kieltäydyn muutenkin kalliin kyydin jälkeen kuljettajan vilpittömästä ehdotuksesta, että hän tekisi palveluksen ja kävisi hakemassa laukun minulle. Sanon hoitavani asian omalla tavallani.
Majapaikassani YMCA Vanderbiltissa ei ole reception auki. Aukeaa muutaman tunnin päästä, toteaa iso musta nainen. Istun kuluttamassa aikaani kahvilassa.
Kun vihdoin saan huoneen, on se kuin hurrikaanin jäljiltä. Menen ilmoittamaan asiasta ja huone luvataan siivota. Helpompaa olisi ollut antaa minulle toinen huone. Ainakin omasta mielestäni.
Olen kuullut varoituksia, ettei New Yorkissa saa avata hotellihuoneen ovea kun siihen koputetaan, ennen kuin soittaa ja varmistaa tulijan olevan hotellin henkilökuntaa. Oveeni koputetaan. Olen lukinnut oven kolmella erilaisella lukolla, jotka siinä kiinni ovat, vaikka oven saisi potkaisemalla kappaleiksi. Mietin uskallanko avata. Respaan en voi soittaa, koska huoneessani ei ole puhelinta.
Tv on - ja 36 erilaista kanavaa.
Avaan oven siten, että varmuusketju on kuitenkin päällä. Tulija on respasta. Minua kuulemma kysytään alhaalla. Lähden selvittämään asiaa.
Hotelliin on tullut puhelu. Se koskee laukkuani, joka on espoolaisten hotellissa. Lupaan puhelimessa Gina-nimiselle naiselle noutaa laukun seuraavana päivänä. Pitkän matkan uuvuttamana en jaksa lähteä edes helppoa ruutukaavaa taivaltamaan.
Nukahdan ja herään aamuviideltä paikallista aikaa. Käyn kylmässä käytäväsuihkussa. Kaikkialla on hiljaista ja autiota. Katson aamu-uutisia. Tv-tuottajan kadonnut koira on löytynyt Hudson-joen alittavasta tunnelista. Kerrotaan tulipalosta Queensissa. Näytetään mitä siltaa ei kannata aamuruuhkassa käyttää.
Pukeudun ja lähden aulaan. Ostan Regular Coffeen maidolla “to go” ja lähden kävelemään. Etsin ensi töikseni reitin espoolaisten hotellille. Löydän sen helposti.
Kahdet ennakkoluuloiset mieskasvot, joista toiset kuuluvat hotellin bellmasterille, pälyilevät minua tiskin takaa. Selitän, että taksikuski jätti laukkuni vahingossa tänne eilen. Puhun suomalaisista nuorukaisista. Päänpyöritystä. Antavat käyntikortin. Kieltävät minua tulemasta uudelleen. Täytyisi käyttää puhelinta ja soittaa iltapäivällä kolmen jälkeen, kun Gina on tullut töihin.
Käyn MoMA:ssa. Siellä on Alvar Aalto -näyttely, pääministeri Paavo Lipposen itsensä avaama. Lisäksi museo on täynnä kuuluisien taiteilijoiden maalauksia ja kaiken kruunaa idyllinen sisäpiha. Kahvilassa myydään olutta. Kylmässä pullossa ja suoraan Hollannista. Etiketissä varoitetaan raskaana olevia naisia juomasta pullon sisältöä. Hyvä huomio.
Kiellosta huolimatta palaan espoolaisten hotellille vähän yli kolme iltapäivällä. Tiskin takana on nainen, jolta tivaan, onko tämä Gina. Hänen nimensä on Gina. Mutta miksi haluan sen tietää, että hänen nimensä on Gina eikä esimerkiksi Dana tai Mona. Nainen on selvästi arka ja varautunut. Yritän selittää olevani se mies, joka laukkunsa hukkasi. Ginan muisti palaa pätkittäin ja hän pyytää minua istumaan aulan sohvalle, jolla istuu jo yksi henkilö, joka ilmiselvästi harjoittaa maailman vanhinta ammattia.
Joku hotellin mies pyytää minua kuvailemaan laukkuni ulkonäköä. Menee tovi. Menee toinenkin. Yllättäen aamulla tapaamani bellmaster tulee iloisesti harppoen ja roikottaa laukkuani kädessään. Hän ottaa itselleen kunnian matkatavarani löytämisestä. Annan viisi taalaa ja mies toivottelee hymyssä suin minulle mukavaa lomaa New Yorkissa.
Raahaan laukkuani kohti nuorten miesten kristillistä yhdistystä iltapäiväruuhkassa Manhattanin Midtownissa ja mietin miten loput seitsemän vuorokautta kuluisi. Nyt on kulunut vasta yksi.
Matkatavarahihnalta nostan väärän laukun ja heilautan sillä amerikkalaista miestä jalkoväliin. Mies kiristelee hampaitaan. Pyydän anteeksi ja väistyn takavasemmalle. Mielessäni jo ajattelen yhdysvaltalaista lakitupaa. Korvausvaatimuksia plastiikkakirurgisista korjausleikkauksista ja henkisestä tuskasta.
Otan taksin kahden espoolaiskaverin kanssa. Manhattanille saavuttuamme pysähdymme ensin heidän hotellillaan. Matka jatkuu kaverusten poistuttua. Oma majapaikkani on vain kävelymatkan päässä, mutta Manhattanin yksisuuntaiset väylät tekevät taksimatkasta pidemmän.
Perille saavuttuamme kuski vaatii tippiä. Onnekseni minulla on viiden dollarin seteli sopivasti käsillä. Pyydän laukkuani takakontista. Kuski avaa luukun ja esittelee minulle auton vararengasta. Laukkuni on kuulemma edellisessä hotellissa.
Kieltäydyn muutenkin kalliin kyydin jälkeen kuljettajan vilpittömästä ehdotuksesta, että hän tekisi palveluksen ja kävisi hakemassa laukun minulle. Sanon hoitavani asian omalla tavallani.
Majapaikassani YMCA Vanderbiltissa ei ole reception auki. Aukeaa muutaman tunnin päästä, toteaa iso musta nainen. Istun kuluttamassa aikaani kahvilassa.
Kun vihdoin saan huoneen, on se kuin hurrikaanin jäljiltä. Menen ilmoittamaan asiasta ja huone luvataan siivota. Helpompaa olisi ollut antaa minulle toinen huone. Ainakin omasta mielestäni.
Olen kuullut varoituksia, ettei New Yorkissa saa avata hotellihuoneen ovea kun siihen koputetaan, ennen kuin soittaa ja varmistaa tulijan olevan hotellin henkilökuntaa. Oveeni koputetaan. Olen lukinnut oven kolmella erilaisella lukolla, jotka siinä kiinni ovat, vaikka oven saisi potkaisemalla kappaleiksi. Mietin uskallanko avata. Respaan en voi soittaa, koska huoneessani ei ole puhelinta.
Tv on - ja 36 erilaista kanavaa.
Avaan oven siten, että varmuusketju on kuitenkin päällä. Tulija on respasta. Minua kuulemma kysytään alhaalla. Lähden selvittämään asiaa.
Hotelliin on tullut puhelu. Se koskee laukkuani, joka on espoolaisten hotellissa. Lupaan puhelimessa Gina-nimiselle naiselle noutaa laukun seuraavana päivänä. Pitkän matkan uuvuttamana en jaksa lähteä edes helppoa ruutukaavaa taivaltamaan.
Nukahdan ja herään aamuviideltä paikallista aikaa. Käyn kylmässä käytäväsuihkussa. Kaikkialla on hiljaista ja autiota. Katson aamu-uutisia. Tv-tuottajan kadonnut koira on löytynyt Hudson-joen alittavasta tunnelista. Kerrotaan tulipalosta Queensissa. Näytetään mitä siltaa ei kannata aamuruuhkassa käyttää.
Pukeudun ja lähden aulaan. Ostan Regular Coffeen maidolla “to go” ja lähden kävelemään. Etsin ensi töikseni reitin espoolaisten hotellille. Löydän sen helposti.
Kahdet ennakkoluuloiset mieskasvot, joista toiset kuuluvat hotellin bellmasterille, pälyilevät minua tiskin takaa. Selitän, että taksikuski jätti laukkuni vahingossa tänne eilen. Puhun suomalaisista nuorukaisista. Päänpyöritystä. Antavat käyntikortin. Kieltävät minua tulemasta uudelleen. Täytyisi käyttää puhelinta ja soittaa iltapäivällä kolmen jälkeen, kun Gina on tullut töihin.
Käyn MoMA:ssa. Siellä on Alvar Aalto -näyttely, pääministeri Paavo Lipposen itsensä avaama. Lisäksi museo on täynnä kuuluisien taiteilijoiden maalauksia ja kaiken kruunaa idyllinen sisäpiha. Kahvilassa myydään olutta. Kylmässä pullossa ja suoraan Hollannista. Etiketissä varoitetaan raskaana olevia naisia juomasta pullon sisältöä. Hyvä huomio.
Kiellosta huolimatta palaan espoolaisten hotellille vähän yli kolme iltapäivällä. Tiskin takana on nainen, jolta tivaan, onko tämä Gina. Hänen nimensä on Gina. Mutta miksi haluan sen tietää, että hänen nimensä on Gina eikä esimerkiksi Dana tai Mona. Nainen on selvästi arka ja varautunut. Yritän selittää olevani se mies, joka laukkunsa hukkasi. Ginan muisti palaa pätkittäin ja hän pyytää minua istumaan aulan sohvalle, jolla istuu jo yksi henkilö, joka ilmiselvästi harjoittaa maailman vanhinta ammattia.
Joku hotellin mies pyytää minua kuvailemaan laukkuni ulkonäköä. Menee tovi. Menee toinenkin. Yllättäen aamulla tapaamani bellmaster tulee iloisesti harppoen ja roikottaa laukkuani kädessään. Hän ottaa itselleen kunnian matkatavarani löytämisestä. Annan viisi taalaa ja mies toivottelee hymyssä suin minulle mukavaa lomaa New Yorkissa.
Raahaan laukkuani kohti nuorten miesten kristillistä yhdistystä iltapäiväruuhkassa Manhattanin Midtownissa ja mietin miten loput seitsemän vuorokautta kuluisi. Nyt on kulunut vasta yksi.
torstai 18. helmikuuta 2010
Bine ati venit! Tervetuloa!
Hautasin aiemman Rekomissio-kolumnipalstani ja aloitan nyt 18. helmikuuta 2010 kynäilyn tässä osoitteessa.
Tämä ei varsinaisesti ole blogi, vaan kuten edeltäjänsäkin, ennen kaikkea kolumnipalsta. Tölväisyjäni saa kommentoida vapaasti. Rekomissioon ei tainnut tulla yhtään kommenttia.
Siirrän tänne myös vanhoja Rekomissio-kolumneja jahka ehdin ja opin tämän palstan käytön. Heilatonta helmikuuta ja sitä rataa täältä!
Tämä ei varsinaisesti ole blogi, vaan kuten edeltäjänsäkin, ennen kaikkea kolumnipalsta. Tölväisyjäni saa kommentoida vapaasti. Rekomissioon ei tainnut tulla yhtään kommenttia.
Siirrän tänne myös vanhoja Rekomissio-kolumneja jahka ehdin ja opin tämän palstan käytön. Heilatonta helmikuuta ja sitä rataa täältä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)